Suomalaiset lammasrodut

Lyhyt tausta

Suomessa on kolme alkuperäisrotua: suomenlammas, kainuunharmas ja ahvenanmaanlammas. Edelleenkään ei  tiedetä tarkasti, milloin maatiaislammasrotujemme varhaiset esi-isät saapuivat Suomeen. Se kuitenkin tiedetään, että lampaita ja/tai vuohia on pidetty alueella ainakin kivikauden lopulla, eli jo noin 4000 vuotta. Suomenlammas, kainuunharmas ja ahvenanmaanlammas polveutuvat pohjoiseurooppalaisista lyhythäntäroduista, ja ne ovat kehittyneet ilman että niitä olisi tiettävästi myöhemmin risteytetty  muiden rotujen kanssa.

Suomenlammas  polveutuu itäsuomalaisesta kannasta, yksilöistä, joita arvostettiin sopivan koon vuoksi. Suomenlammas on yleisin lammasrotumme, eikä siten ole vaarantunut. Nykyään suomenlammasta arvostetaan erityisesti sen hyvän hedelmällisyyden vuoksi. Hedelmällisyys onkin herättänyt kansainvälistä kiinnostusta, ja suomenlampaita onkin viety yli 40 maahan.

Sekä kainuunharmasta että ahvenanmaanlammasta pidettiin aiemmin suomenlampaan paikallisina muotoina, mutta nykyään ne tunnustetaan omiksi roduikseen. Kainuunharmas on sukua joillekin luoteis-Venäjän roduille, kun taas  saaristolaislampaaksikin kutsuttu ahvenanmaanlammas on elvytetty pienistä Ahvenanmaan saariston jäännöspopulaatioista. Vuosisatojen mittainen sopeutuminen on muovannut ahvenanmaanlampaasta ympäristöönsä erinomaisesti juurtuneen rodun. Sekä kainuunharmas että ahvenanmaanlammas luokitellaan suojelustatukseltaan uhanalaisiksi.

Vaikka rodut ovat geneettisesti eriytyneitä, jakavat ne monia yhteisiä piirteitä. Suomalaisten lammasrotujen yksilöt  ovat vilkkaita ja uteliaita, ja ne ovat  sopeutuneet hyvin Suomen ilmastoon. Lampaita pidetään monipuolisina ja tehokkaina, mikä tekee niistä erityisen sopivia maisemanhoitoon. Kaikki kolme rotua ovat monikäyttöisiä ja erittäin arvokkaita.

Suomalaisten lammasrotujen käyttö ja tärkeät ominaisuudet

Alun perin lampaita pidettiin pääasiassa ravinnon ja vaatetuksen lähteenä, mutta 1900-luvun puolivälin jälkeen painopiste siirtyi monipuolisempaan käyttöön. Tähän kuuluu muun muassa lihantuotanto, villan ja nahan käyttö vaatetukseen, korkealaatuisten materiaalien tuotanto esimerkiksi käsitöihin sekä maisemanhoito.

Teurasominaisuudet

Suomenlampaan ja kainuunharmaksen teurasominaisuuksia pidetään yleisesti kohtuullisina. Kainuunharmaksella on alhainen rasvoittumistaipumus, ja rasva kertyy pääasiassa lihasten ulkopuolelle, mistä se on helposti poistettavissa. Viime vuosina rodun lihakkuus on parantunut.

Ahvenanmaanlampaan lihanlaatu vaihtelee huomattavasti yksilöiden koon vaihtelun vuoksi — joukossa on sekä pienikokoisia että suhteellisen hyvin kehittyneitä eläimiä. Tästä huolimatta teurasruhoja kuvataan yleensä tyydyttäviksi.

Villa

Sekä kainuunharmaksella että ahvenanmaanlampaalla on kaksikerroksinen villa, joka koostuu hienokuituisesta pohjavillasta ja karkeammasta peitinvillasta (karkeat suojakuidut). Kainuunharmaksen villan laatu vaihtelee yksilöiden välillä, ja samalta eläimeltä voi löytyä useita erilaisia villatyyppejä. Rodun hienointa villaa kuvataan helmiäishohtoiseksi, kun taas karvatyyppinen villa on suurikiharaista ja pörröistä. Eriväriset villat ja taljat ovat erityisen arvostettuja suoramyyntiin.

Myös ahvenanmaanlampaan villa jakautuu hienoon pohjavillaan ja karkeaan peitinkarvaan, ja yksilöiden välillä esiintyy huomattavaa vaihtelua villan laadussa. Ahvenanmaanlampaat tuottavat runsaasti villaa. Hienommissa kuiduissa on kainuunharmaksen villaa muistuttava kiilto.

Suomenlampaan villa koostuu pääasiassa pohjavillasta, ja peitinkarvaa esiintyy vain vähän. Villaa pidetään yhtenä parhaista huovutusvilloista, ja se on erittäin arvostettua taide- ja käsityökäytössä kiiltonsa, joustavuutensa ja pehmeytensä vuoksi. Aikuinen lammas tuottaa keskimäärin noin kolme kiloa villaa kerintäkertaa kohden.

Soveltuvuus maisemanhoitoon

Kaikki kolme alkuperäisrotua soveltuvat hyvin maisemanhoitoon. Kainuunharmas ja ahvenanmaanlammas ovat ketteriä ja kestäviä. Ahvenanmaanlammas suosii erityisesti niittymäisiä  kasvustoja ja se liikkuu mielellään laajoilla alueilla laiduntaessaan. Suomenlammas puolestaan soveltuu erityisen hyvin laiduntamiseen metsissä, niityillä ja puistoalueilla. Suomalaisia lammasrotuja on myös menestyksekkäästi käytetty haitallisten vieraslajien torjuntaan.

Emo-ominaisuudet

Kaikilla kolmella alkuperäisrodulla on hyvät emo-ominaisuudet. Kainuunharmas saa yleensä useamman karitsan kerrallaan ja sillä on vahva emovaisto ja hyvä maidontuotanto. Kuten teurastusominaisuuksissa, myös emo-ominaisuuksissa esiintyy yksilöllistä vaihtelua.

Suomenlammas tunnetaan  vahvoista emo-ominaisuuksistaan, kuten riittävästä maidontuotannosta ja karitsojen hyvästä hoidosta. Suomenlammasta pidetään yhtenä maailman hedelmällisimmistä lammasroduista; rodulle tyypillinen korkea ovulaatioprosentti ja kohdun kyky kantaa useita terveitä sikiöitä mahdollistavat suuren katraskoon. Suomenlammas kykenee myös lisääntymään ympäri vuoden.

Terveys ja luonne

Alkuperäisrodut ovat yleisesti terveitä ja kestäviä, ja yksilöt ovat luonteeltaan vilkkaita ja uteliaita. Kainuunharmasta ja suomenlammasta pidetään ystävällisinä ja helposti käsiteltävinä, ja suomenlampaalla on erityisen vahva laumaantumisvietti. Ahvenanmaanlammasta kuvataan rohkeaksi ja säyseäksi, vaikka sen laumaantumisvietti on heikompi kuin kainuunharmaksella ja suomenlampaalla.

Säilyttämistyö

Vuonna 1918 perustettu Suomen Lammasyhdistys edistää lammasrotujen jalostusta ja säilyttämistä. Vuodesta 1988 lähtien ProAgria-keskusten liitto on ylläpitänyt näiden rotujen kantakirjaa. Vuoden 2024 tilastojen mukaan suomenlammas luokitellaan "ei uhanalaiseksi", kun taas kainuunharmaksen ja ahvenanmaanlampaan säilytysstatus on “haavoittuvainen”. Sekä ahvenanmaanlammas että kainuunharmas olivat aiemmin vaarassa hävitä. Pertti Hankonen käynnisti 1980-luvulla kainuunharmaksen säilyttämistoimet, ja ne saivat uutta vauhtia 2000-luvun alussa, kun DNA-tutkimukset vahvistivat rodun geneettisen ainutlaatuisuuden. Vuonna 2020 rekisteröitiin 1193 puhdasrotuista jalostusuuhta. Jalostuksen nykyinen painopiste on sukusiitoksen hallinnassa, rodulle tyypillisen värityksen ja laidunnuskyvyn säilyttämisessä sekä hedelmällisyyden ylläpidossa. Muita jalostustavoitteita ovat lihan ja villan laadun parantaminen. Jalostusohjelmassa seurataan terveyttä, hedelmällisyyttä, emo- ja teurasominaisuuksia,  rakennetta, villan ja taljan laatua sekä kasvunopeutta.

Vastaavia säilyttämistoimia on toteutettu myös ahvenanmaanlampaan osalta. Sven-Olof Eriksson keräsi yksilöitä eri puolilta Ahvenanmaan saaristoa pelastaen näin rodun jäännöspopulaatiot. Kasvanut kiinnostus alkuperäisrotuja kohtaan on sittemmin edistänyt rodun maantieteellistä levittäytymistä, ja nykyään ahvenanmaanlampaita kasvatetaan sekä manner-Suomessa että Ahvenanmaalla. Jalostusyhdistys Föreningen Ålandsfåret RF vastaa tällä hetkellä rodun hallinnoinnista.

ProAgria-keskusten liiton mukaan suomenlampaan 73:sta isälinjasta 44 on aktiivisessa käytössä. Vaikka osa näistä isälinjoista on uhanalaisia, rotu kokonaisuudessaan ei ole vaarassa. Suomi tukee aktiivisesti alkuperäisrotujensa säilyttämistä elävien geenipankkien ja geneettisen materiaalin kryopankkien avulla. Paikallisten lammasrotujen aktiivinen käyttö edistää suomalaisten alkuperäisrotujen säilymistä. Kaikki alkuperäiset lammasrodut ovat oikeutettuja alkuperäisrotutukeen; tämä kannustaa maaseutuyrittäjiä perinteisten kotieläinten kasvatukseen.

Rotujen karakterisointi tutkimuksessa

Rotujen karakterisointiin tähtäävä tutkimustoiminta on tärkeä osa eläingeenivarojen säilyttämistä. Karakterisointi auttaa erityisesti tunnistamaan rotujen ainutlaatuiset ominaisuudet,  jotka  ovat arvokkaita tulevaisuuden ruoantuotannon turvaamisessa. Kierkegaard ym. (2020) julkaisemassa kattavassa katsauksessa todettiin, että vuoteen 2019 mennessä suomalaisista lammasroduista oli tehty yhteensä 17 karakterisointitutkimusta – seitsemän kainuunharmaksesta ja kymmenen ahvenanmaanlampaasta. Ahvenanmaanlampaan osalta tutkimukset ovat keskittyneet pääasiassa rotujenväliseen molekyyligenettiseen monimuotoisuuteen, kun taas kainuunharmaksella painopiste on ollut fenotyyppisessä karakterisoinnissa.

Myös suomenlampaan geneettistä monimuotoisuutta on tutkittu molekyyligeneettisin menetelmin. Tutkimukset ovat osoittaneet, että suomenlampaan lähimmät geneettiset  sukulaiset ovat Luoteis-Venäjän karjalaiset maatiaispopulaatiot. Sekä molekyyligeneettiset tutkimustulokset että sukusiitoksen ja tehokkaan populaatiokoon parametrit viittaavat siihen, että suomenlammas on geneettisesti terve ja suhteellisen monimuotoinen rotu. Hiljattain julkaistu väitöskirjatutkimus on tuonut uutta tietoa erityisesti uuhien hedelmällisyyteen liittyvien geenien toiminnasta suomenlampaalla (Pokharel, 2020).

Geenien ja fenotyyppisten ominaisuuksien tarkempi karakterisointi on tarpeen sekä populaatiohallinnan että säilytystyön kehittämisen kannalta. Koska nämä rodut ovat myös osa Suomen kulttuuriperintöä, on tärkeää tutkia niiden kehityshistoriaa ja merkitystä ihmisyhteisöille. Tähän mennessä vain harvat tutkimukset ovat dokumentoineet suomalaisten lammasrotujen yhteiskunnallista ja kulttuurista merkitystä. Syventämällä tätä tietoa vahvistamme paitsi säilytystyötä, myös ymmärrystämme yhteiskunnan laajemmasta kehityksestä.