Itäsuomenkarja (ISK)

Historia

Vanhimmat todisteet nautakarjasta Suomen maaperällä ovat 3 000 - 4 000 vuotta vanhoja. Varhainen karjanhoito perustui metsälaidunten ja luonnonniittyjen laiduntamiseen sekä eritysesti talvella eläinten kykyyn sietää niukkuutta. Paikallisesti sopeutuneet maatiaiskannat ja niistä myöhemmin muodostetut rodut hallitsivat tuontirotuja 1900-luvun puoliväliin asti.

Maatiaiskantoja hyödynnettiin monipuolisesti arjessa. Niistä saatiin maitoa, lihaa, nahkaa ja luita; niitä tarvittiin myös vetoeläiminä ja lannantuottajina. Itäsuomenkarjan alkuperä, kuten nimikin viittaa, löytyy Itä-Suomesta. Suomen ensimmäinen rotuyhdistys perustettiin itäsuomenkarjalle vuonna 1898 Kuopion karjanäyttelyssä ja kantakirjaus aloitettiin vuonna 1914. Alkuvaiheessa jalostus painottui ulkomuotoon, mutta vähitellen alettiin jalostamaan maidontuotantoa.

Toisesta maailmansodasta nykypäivään

Toinen maailmansota jätti syvät jäljet myös ​​itäsuomenkarjaan, kun Karjala liitettiin Neuvostoliittoon. Ihmiset karjoineen evakuoitiin menetetyiltä alueilta. Paljon lehmiä oli jätettävä niille sijoilleen ja sen lisäksi karjaa menetettiin vaikean evakkomatkan aikana. Rotu menetti sekä maantieteellisen asemansa että merkittävän osan populaatiostaan. Kutistunut rotu sulautettiin länsisuomenkarjan ja pohjoissuomenkarjan kanssa Suomen karjanjalostusyhdistykseksi vuonna 1946.

Sota ja sen jälkeinen maatalouden suuri muutos suistivat itäsuomenkarjan sukupuuton partaalle. Ayrshirerotu alkoi syrjäyttää paikallisia rotuja nopeasti levitessään maan itä- ja pohjoisosiin 1950-luvulla. Keinosiemennyksen yleistyessä myös friisiläisten käyttö vauhditti itäsuomenkarjan määrän vähenemistä 1960-luvulta alkaen. Lopulta 1980-luvlla oltiin tilanteessa, jossa vain viitisenkymmentä lehmää vajaan kymmenen sonnin lisäksi oli jäljellä eristyneissä karjoissa. Eräältä keinosiemennysasemalta löydettiin vielä seitsemän keinosiemennyssonnin annoksia, joiden avulla pystyttiin aloittamaan rodun elvytys.

Ensimmäiset pohjoismaiset askeleet alkuperäisrotujen eläingeenivarojen säilyttämisessä otettiin 1960-luvulla professori Kalle Maijalan johdolla. Hän puhui alkuperäisrotujen ainutlaatuisten geenien puolesta ja kokonaisten populaatioiden katoamisen uhasta. Maijala oli tutkinut ayrshiren ja suomenkarjan B-veriryhmäalleeleja ja havainnut, että paikallisilta roduilta löytyi paljon uniikkeja alleeleja. Maijala pohti myös geneettisten markkerialleelien yhteyttä tuotanto-ominaisuuksiin kauan ennen molekyyligenetiikan rantautumista eläinjalostukseen.

Yksi merkittävimmistä professori Kalle Maijalan käynnistämän säilytystyön saavutuksista on ollut in vivo -säilytyskarjojen perustaminen vankiloihin ja maatalousoppilaitoksiin. Ensimmäinen sopimus solmittiin vuonna 1975 viiden koulutilan kanssa ja selvitystyö elävien geenipankkien perustamiseksi vankilatiloille aloitettiin vuonna 1981. Julkisten maatilojen ylläpitämät elävät geenipankkikarjat ovat olleet yksi merkkipaalu ja erityispiirre suomalaisessa geenivarojen suojelutyössä.

Itäsuomenkarjan elävä geenipankki perustettiin Sukevan vankilatilalle Sonkajärvelle. Sukevan vankilatilan lopettaessa geenipankkikarjan ylläpidon vuonna 2008, sai Kainuun ammattiopisto (KAO) virallisen itäsuomenkarjan geenipankkistatuksen.

Rodun elpymisen ansiosta itäsuomenkarjaa tavataan ympäri maata. Yksi merkittävä aikakausi eläingeenivarojen säilyttämisessä päättyy pian, kun vankeinhoitolaitoksen ja geenivarojen säilytystyö loppuu. Viimeinenkin vankilassa sijaitseva pohjoissuomenkarjan geenipankkikarja muuttaa Pelson vankitilalta Vaalasta Etelä-Lappiin Tervolaan, Louen tilalle Ammattiopisto Lappiaan vuoden 2022 aikana.

Suojelutyö

Suomen liittyessä mukaan Euroopan unioniin vuonna 1995 itäsuomenkarja muiden alkuperäisrotujen tavoin oli oikeutettu alkuperäisrotutukeen. Osittain tästä johtuen itäsuomenkarja suosio laiduntenhoidossa emolehminä on kasvanut vuosi vuodelta ja tällä hetkellä valtaosaa itäsuomenkarjasta pidetään emolehminä. Tuotantotarkkailuun kuuluvien lehmien vähäisyys on herättänyt huolen rodun perinteisen roolin väistymisestä lypsylehmänä ja siirtänyt painopisteen jalostuksesta monimuotoisuudesta huolehtimiseen ja sukusiitoksen välttämiseen.

Luonnonvarakeskus (Luke) koordinoi ja toteuttaa Suomen maa-, metsä- ja kalatalouden geenivaraohjelmaa yhteistyössä sidosryhmien kanssa. Luke vastaa suojelutoimien suunnittelusta. Itäsuomenkarjan osalta suojelutoimien päätavoitteena on geneettisen monimuotoisuuden turvaaminen, toissijaisena on taloudellisesti tärkeiden ominaisuuksien parantaminen, kuten maidontuotannon parantaminen. FABA vastaa jalostusorganisaationa käytännön toimenpiteistä, kuten siemenen pakastamisesta ja tilakohtaisista jalostussuunnitelmista, sekä keinosiemennyssonnien valinnasta. Sukusiitosta pyritään hallitsemaan NordGenin hallinnoiman EVA-ohjelman avulla.

Kryosäilytys on osana kansallisen geenivaraohjelman rutiinitoiminpiteitä elävien populaatioiden suojelun rinnalla. Itäsuomenkarjalla toimenpiteet koskevat alkioiden in vivo- ja in vitro -tuotantoa. Alkioiden in vitro -laboratoriotuotannossa munasolut kerätään teurastamolta ja hedelmöitetään laboratoriossa. DAD-IS-tietokannan mukaan itäsuomenkarjalta on pitkäaikaissäilytyksessä 7750 siemenannosta ja 128 alkiota.

Monet itäsuomenkarjatilat pyrkivät saamaan lisäarvoa tuotteilleen luomutuotannon, jatkojalostuksen ja suoramyynnin keinoin. Itäsuomenkarjan lihaa markkinoidaan erikoistuotteena. Muutamat huippuravintolat ovat ottaneet listoilleen itäsuomenkarjan tuotteita. Menestys on lisännyt itäsuomenkarjan emolehmien suosiota erityisesti maisemanhoidossa ja perinnebiotooppien ylläpitäjinä. REKO-ruokaringeistä on tullut yksi alkuperäisrotutuotteiden suosituista suoramyyntikanavista. Useat tilat ovat lisäksi sitoutuneet edistämään rodun monimuotoisuutta ja kulttuuriarvoja.

Karakterisointi

Suomenkarjan kolme rotua ovat sukua toisilleen ja ne kuuluvat fennoskandinaaviseen ryhmään yhdessä ruotsalaisen tunturirodun, islanninkarjan sekä norjalaisen trØnder-, dØla- ja telemarkkarjan kanssa. Tuottajien mukaan itäsuomenkarjan vahvuuksia ovat sen erityispiirteet, kuten pitkäikäisyys, terveys ja hedelmällisyys sekä tuotteiden lisäarvo.

Itäsuomenkarja on selkeästi tunnistettava valkoisesta juovasta selässä. Tyypillisesti punaruskealla lehmällä on myös valkoinen pää ja vatsanalus. Tätä värityyppiä kutsutaan kyytöksi. Puhekielessä sillä voidaan tarkoittaa myös itäsuomenkarjarotua. Sama kyyttövärityyppi tunnetaan useista muista roduista musta- tai ruskeakylkisenä kuten esimerkiksi norjan trØnderkarjasta.

Kooltaan itäsuomenkarja on suhteellisen pieni. Kuten muutkin suomenkarjarodut, itäsuomenkarjan yksilöt ovat nupoja eli sarvettomia. Tuotantotasoltaan itäsuomenkarja on kolmesta suomenkarjaroduista heikoin. Heikommasta tuotantotasosta johtuvia menetyksiä on pyritty kompensoimaan tuotteistamisella, jotka perustuvat erityisominaisuuksien hyödyntämiseen. Alustavat tutkimustulokset viittaavat itäsuomenkarjan lihan olevan laadukasta - mureaa lihaa suotuisalla rasvahappokoostumuksella. Maito puolestaan soveltuu hyvin juuston valmistukseen. Itäsuomenkarjan maito muodostaa kiinteämmän juustomassan ja juuston saanto on 10%:a suurempi valtarotuihin verrattuna. NordGenin koordinoiman NordMilk -tutkimusverkoston julkaisun mukaan itäsuomenkarjan maidolla voi olla mahdollisuuksia erikoistuotteisiksi maidon ainutlaatuisen oligosakkaridikoostumuksensa ansiosta.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että itäsuomenkarjan rodun monimuotoisuus on suhteellisen korkea. Samoin rodun tehollinen populaatiokoko on vähitellen kasvanut; tällä hetkellä sen arvioidaan olevan 40-60.

Itäsuomenkarja on tutkituin pohjoismainen nautarotu. Siitä on julkaistu yli 40 geneettiseen monimuotoisuuteen liittyvää tutkimusta. Pohjoismaisittain eniten rotujen yhteiskunnallista merkitystä on tutkittu itäsuomenkarjalta, mikä vahvistaa olettamusta sen merkittävästä symbolisesta arvosta. Sitä vastoin fenotyyppisistä omaisuuksista tai rodun kulttuurisesta ja sosiaalisesta merkityksestä on tehty vain vähän kansainvälisiä tutkimuksia.

Tiesitkö?

Kielitieteellisin perustein kyyttöjä on tunnettu ainakin 2000 vuotta.

Iskolan Esko ISK ET (s. 1992) oli Suomen ensimmäinen koeputkihedelmöityksen avulla syntynyt alkuperäisrotuinen nauta. Munasolut kerättiin teurastamomateriaalista. Alkiotuotanto toteutettiin Teija Peuran ryhmässä Kuopion yliopistossa.

Ylen uutisjutussa kerrotaan kuinka Kaiturin tilan ISK-lehmiä hyödynnetään lukulehminä ja tunnetaitojen opettamiseen. ”Lehmä ei naura takeltelulle tai korjaa väärin luettuja sanoja, vaan rauhoittaa ja ottaa mukaan laumaansa”. Lehmä on erinomainen kumppani, kun lapsi harjoittelee lukemista.